Kirjoitus on kokemusasiantuntijan kirjoittama, joka julkaistaan anonymiteetin ja tietosuojan turvaamiseksi nimettömänä.
—————————————————————————————–
Sinä päivänä maa peittyi lumeen.
Hento harso peitti lintulaudan ja säämies ehdotti hellettä.
Sinä helmikuun päivänä, lumisade kuulosti aivan sateelta.
Linnut värjöttelivät pihlajapuun oksilla ja maa hengitti raskaasti.
Sinä päivänä, punasit huulesi punaisella ja kastoit ne viiniin.
Nauroit niin, että kaartuvan kaulasi suonet sykkivät iloa.
Sinä päivänä, huulesi maistoivat viiniä, vielä kerran.
Sinä päivänä, kun maa peittyi lumeen, ei tullutkaan hellettä.
Linnut pakenivat metsien suojaan, kylmää kuivaa sadetta.
Sinä päivänä, lumi kuulosti aivan sateelta.
Sinä päivänä on nyt ja aina.
Tämä runo on kirjoitettu tyttärelleni. Hänen tuleviin hautajaisiinsa. Olen kuvitellut lapseni hautajaiset kymmeniä kertoja. Kukat, kyyneleet ja ystävien olkapäät. Onko kuvittelemani kuolema väkivaltainen, huumepäissään tehty itsemurha vai tahaton “oho”, sitä en tiedä. Tiedän vain, että pelkään. Minä pelkään, että kaikki se torjuttu tarve ja tyttäreni hätä, joka on jäänyt kuulematta, on kietoutunut kissan lailla hänen jalkojensa juureen, odottaen vain kohtalokasta hetkeä, jolloin kuolema venyttelee selkäänsä ja vie mukanaan. Oikaisee lapseni ikuisiksi ajoiksi. Miten helvetissä tähän on tultu?
Maahan satoi juuri rakeita. Poikani sanoi, ettei tuo kestä päivääkään, tuo lumi. Tunti sitten ajoin kotia kohti ja huusin ääneni käheäksi ajaessani. Tulin tyttäreni luota. Vein hänelle kaksi purkkia kissanruokaa ja tiesin, että hän oli ottanut jotain, kun puhuin puhelimessa hänen kanssaan ennen lähtöäni. Mutta se tunne, kun näen hänet sekavana, pupillit pisteinä, vyöryy ylitseni joka kerta samalla voimalla. Järjetön ahdistus, halu repiä hänet riekaleiksi, halu rakastaa vaikka kuoliaaksi. Parvekkeella nuokkuu kolme muuta ja totean vain rauhallisesti, että mieleni tekisi soittaa poliisit paikalle. Miksi ihmeessä, huikkaa joku näistä nuorista. Niin miksiköhän, vastaan vain kyyneleet silmissä. Ja minun tyttöni. Mitä ihmettä, oletko se sinä? Missä on minun lapseni, kaunis, luottavainen ja iloinen lapseni. Kuka jumalauta on vienyt hänet ja minne? Sanon tälle oudolle, vieraalta tuntuvalle lapselleni, että rakastan häntä maailman eniten ja käännyn pois. Kävelen autooni ja huudan kuin eläin. Ja tämäkin lumi kyllä sulaa joskus pois. Minun on pakko uskoa näin.
TAISTELUA ELÄMÄSTÄ
Sain tietää syövästä 2016 marraskuussa. Selittämättömiä vatsakipuja hoidettiin alkuun vastoin parempaa tietoa vatsahaavana ja päädyin lopulta tähystykseen, jonka päätteeksi taisin ensimmäisen kuolemantuomioni saada. Pahanlaatuinen ja aggressiivinen vatsasyöpä oli koepalojen tulos. Tämä leikkasi elämäni selvästi kahteen osaan, kuten joskus kuulee sanottavan, on todella aika ennen syöpää ja aika syövän jälkeen. 4.1.2017 minut jouduttiin leikkaamaan päivystysleikkauksena, koska taudin tilanne oli muuttunut nopeasti. Täysin käsittämättömiä asioita tapahtui muutaman viikon sisällä. Pää oli tipahtanut pelistä pois jo lääkärin sanottua, että kyseessä on pahanlaatuinen syöpä.
Miltä tuntuu pyytää lapset keittiöön. Empiä ja pelätä sitä, kuinka tulevat sanani vaikuttaisivat heihin. Miten kertoa, että äidillä on vatsasyöpä. Leikkaus, hoidot ja kuoleman varjo, joka lankesi päällemme sillä hetkellä. Ja kun kerrot, näet kauhua lapsesi silmistä. Suunnatonta pelkoa ja hämmennystä. Oikeaa tapaa kertoa ei ole. Mitä tahansa sanot, murskaat lapsen turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteet lähes kertarysäyksellä. Mutta kerrottava kuitenkin oli, omat tunteet sivuun ja kohti myrskyn silmää.
Tässä se tapahtui. Tyttäreni ollessa 14 -vuotias jokin hänessä tiedon myötä murtui ja hänen valitsema polku tulisi olemaan kivinen ja haastava. Siinä välissä hän valui hiekkana käsieni välistä, kun kerroin syövästä ja lapseni jäivät yksin pakahduttavan pelottavan tiedon kanssa. Poikani oli 12 -vuotias esiteini, joka käsitteli uutisen syövästä toisella tavalla kuin tyttäreni. Äidin menettämisen pelko on jäytävä tunne, joka ei enää jätä koskaan lapsiani rauhaan. Kun tyttäreni jäi näiden tunteiden ja pelkojen kanssa yksin, yritti hän parhaan taitonsa mukaan hiljentää pakokauhun kuiskintaa korvissaan päihteillä. Niin ymmärrettävää, en tuomitse lastani. Sairastuttuani poikaani suojeli hänen ikänsä ja puolustusmekanismina kehittämänsä ajatus, että äiti selviää.
Elämä muotoutui tyttäreni kohdalla hyvin pelottavaksi. Alkuaikojen kolmen sytostaattilääkkeen yhdistelmä oli jättänyt jälkeensä vapisevan naisen, jonka psyyke ja fyysinen kyky kannatella, olivat mitättömät.
Kaaosta, lastenkotia, päihteitä, poliiseja, sairaalaa. ja minä kaiken sen keskellä saaden välillä hoitoja sekä yrittäen pitää naruja käsissäni. Kelaan on mennyt hyvin nopeasti tieto vakavasta sairaudestani. Itse en kyennyt virastoon menemään, vaan korvaamattomat ystäväni hoitivat nämäkin käytännön asiat. Kela ei jostain syystä ollut yhteydessä sosiaalitoimeen, vaikka kyseessä oli perhe, jossa oli alaikäisiä lapsia ja yksinhuoltajaäiti. Myöskään terveydenhuollon puolelta ei otettu yhteyttä kunnan sosiaalityöhön. Paljon puhutaan yhteistyöstä eri virastojen ja kunnan toimielinten välillä, mutta käytäntö näyttäytyi oman perheeni kohdalla joustamattomalta, lähes välinpitämättömältä. Jäimme yksinomaan ystävieni ja perheeni avun sekä rakkauden kannattelemiksi hyvin pitkäksi aikaa. Jälkikäteen tämä yksin jääminen tuntuu käsittämättömän raskaalta taakalta sairastuneen läheisten yksin kantaa. Yhteiskunnan apu loisti poissaolollaan.
Saimme oman sosiaalityöntekijän vasta kesällä 2017, mutta keinot kohdata näin väkivaltaisen sairauden runtelema vanhempi ja hänen lapsensa olivat mielestämme vähäpätöiset. Tukitoimet olivat riittämättömiä ja valitettavaa on että, myös Kelan korvaukset menivät minulta sivu suun, koska niistä ei minulle tai asioitani hoitaville ystäville kerrottu. Niin sosiaalityöntekijän kuin Kelan virkailijan olisi hallintolain sekä sosiaalihuoltolain nojalla kuulunut tiedottaa asiakasta kaikista hänelle kuuluvista oikeuksista ja etuuksista. Olisi itse pitänyt tietää, jaksaa ja mikä pahinta vaatia. Mutta kuinka ihminen, joka taistelee hengestään, kykenee vaatimaan. Jaksoin hädintuskin kävellä vessaan, saati sitten, että olisin jaksanut alkaa tutkimaan oikeuksiani ja alkanut niitä vaatimaan. Kun systeemin yksi osa romahtaa, tiedetään, että se heijastuu kaikkiin systeemin osasiin. Tässä kohtaa on terveydenhuollon ja sosiaalihuollon työntekijöillä on ammatillinen VASTUU huolehtia potilaan/asiakkaan oikeuksien toteutumisesta.
APUA NÄKYVISSÄ
Räpiköinti ja yritys selviytyä arjesta jatkui vuoteen 2018, jolloin perheeseemme tuli lastensuojelun tukitoimena tyttärelleni tukihenkilö sekä perhetyöntekijä.
Sosiaalihuollon toimintaa leimasi kuitenkin kyvyttömyys ja kankeus toimia tavalla, jonka minä ja perheeni olisimme voineet hyväksyä. Ehdotukset olivat osin loukkaavia, toimimattomia ja asioita ei edistänyt ollenkaan sosiaalityöntekijän tapa ilmaista asioita. Sanoinkin hänelle, että tarvitsen apua, en holhousta.
Useita kertoja pyysin saada toteuttaa oikeuttani vaihtaa sosiaalityöntekijää, mutta yhtä monta kertaa toiveeni sivuutettiin. Luottamusta ei ollut ja yhteistyö oli väkinäistä ja ahdistavaa. Kesti hyvin pitkään ennen kuin minulle myönnettiin, että keinot yhteistyölle ovat lopussa ja sain uuden sosiaalityöntekijän. Tyttäreni sosiaalityöntekijä vaihtui usein. Suuressa arvossa pidän erästä tyttäreni sosiaalityöntekijää, joka uskalsi ääneen pahoitella sitä, että perheemme oli niin pitkään joutunut olemaan ilman apua ja sitä kuinka pyyntöjäni saada vaihtaa aikuissosiaalityöntekijää ei kuultu.
PELASTUSRENGAS
Olisi liioittelua sanoa odottaneeni innostuneena tukihenkilön tapaamista. Kliinisyys ja toimimattomuus leimasivat niitä kohtaamisia, joihin olin joutunut sosiaalitoimen kanssa. Työskenneltyäni itse sosiaali- ja terveysalalla tiesin, mistä oli kyse ja tiesin, ettei tukihenkilötoiminta ei ole niin byrokraattista, kankeaa ja viranomaismaista, kuin sosiaalitoimen työntekijöiden työ on. Parhaimmillaan sosiaalityöntekijä tuntee perheen, perheen systeemin ja sen osatekijät. Parhaimmillaan sosiaalityöntekijä etsii “perheen persoonaan” sopivan henkilön joka perheeseen astuu. Meidän kohdalla sattuma johdatti oikeat henkilöt perheeni avuksi.
Alkuun tuntui vastenmieliseltä, että en voinut millään tavoin vaikuttaa siihen, kuka astuu ovestani sisään. Asiakkaan oikeus vaikuttaa häntä koskevissa asioissa ei siinä(kään) mielessä toteutunut. Mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja kuin sopeutua.
Kun tulet, tule varovasti. Ole avoin ja oma itsesi. Heitä ammattiminäsi hetkeksi syrjään ja astu sisään ihmisenä. Vaikka perheen tilanne näyttäytyisi esitiedoista tarkasteltuna kuinka haastavana ja hankalana, ole optimistinen. Jos luotat siihen itse, että kaikki järjestyy aikanaan, tarttuu se vanhempiin, lapsiin, kaikkiin joiden elämää kosketat. Sinun on siis alkuun vain astuttava kynnyksen yli kunnioittavasti ja nöyränä, niin yhteistyölle rakentuu pohja, jonka varaan asiakas uskaltaa nojata.
Minun kynnykseni yli astui omana itsenään karvanaamainen heppu, jolla oli tuntosarvet pystyssä ja hän osasi soluttautua tontilleni tavalla, joka poisti muurit ajan saatossa. Hän oli se mitä on. Hän ei esittänyt mitään ja hän otti kopin lapseni arjesta sekä siihen liittyvistä haasteista.
Olen kokenut, että toiminnallinen ja ratkaisukeskeinen työote ovat paikallaan, mutta toiminnan ohessa tapahtuva dialogi ja tunnekokemukset ovat lopulta niitä, joiden avulla on tavoitteet mahdollista saavuttaa. Muista myös tämä: emme välttämättä jaa näkemystä siitä mikä minulle tai perheelleni olisi parhaaksi. Jos minun oma näkemykseni ei sodi lakeja vastaan, haluan sinun kunnioittavan näkemystäni. Autathan minut ja perheeni kohti sitä parempaa, mikä meidän mielestä olisi tavoiteltava, äläkä sokaistu omista loistavista ideoistasi tai päämääristäsi.
Olen ilokseni huomannut, että tavattoman pienillä asioilla saavutan merkityksellisyyden tunteen työntekijän tuella. En odota ihmetekoja, vaan vaikkapa vain tunnetta siitä, etten paini haasteideni kanssa yksin. Se, että voi luottaa siihen, että perhetyöntekijä vastaa puhelimeen on usein ollut korvaamattoman tärkeä asia. Aikana, jolloin perheeni kriisi oli syvimmillään, lapseni karannut lastenkodista ollen etsintäkuulutettu ja vakavasti päihdesairas, oli kontaktit tyttäreni tukihenkilöön niin tärkeä asia, että uskon toimivan yhteistyön ja yhteydenpidon olleen asioita jotka estivät minua jopa satuttamasta itseäni.
SAANKO OLLA OMAN ELÄMÄNI ASIANTUNTIJA?
Usein törmää kirjallisuudessa sekä ammattiauttajien puheissa lauseeseen, että ihminen on oman elämänsä asiantuntija. Koin kuitenkin usein ettei käytäntö allekirjoittanut lausetta! Esimerkiksi sairastumiseni vei minut taloudelliseen ahdinkoon jolloin sosiaalityöntekijä ehdotti ainoastaan välitystiliä asioiden selvittämiseksi. Olin jo luopunut itsemääräämisoikeudesta sen suhteen mikä olisi keholleni parasta erilaisten hoitojen takia ja nyt minua pyydettiin luopumaan oikeudesta hoitaa omaa talouttani. Koin tämän ehdotuksen tungettelevana ja loukkaavana. Sosiaalityöntekijä ei myöskään ottanut selvää kaikista minulle kuuluvista tuista.
Älä kuvittelekkaan, että voisit tulla ja suoraan neuvoa mitä perheen tulisi tehdä tai miten toimia. Jokainen on oman itsensä korkein auktoriteetti ja sitä tulee kunnioittaa. Kunnioita niitä ihmisiä, jotka kohtaat. Mieti kuinka loistavaa on se, että sinulle on annettu mahdollisuus yhdessä perheen kanssa löytää keinoja, joiden avulla voisi heidän tilannettaan helpottaa. Ole salapoliisi, joka tekee työtään siinä sivussa, perheen ehdoilla. Toki on tilanteita, joihin on puututtava, esimerkiksi lastensuojelulliset väliintulot, mutta ne ovat asia erikseen.
Vaikka perhetyössä ja tukihenkilötyössä on kyseessä ammatillinen asiakassuhde on se samalla myös aito ihmissuhde. Itsestään varma ja eettisesti pätevä työntekijä uskaltautuu kohtaamaan perheen ihmisyyden näkökulmasta. Heikosti pätevä piiloutuu ammattiminän taakse ja sen asiakas vaistoaa. Vahva työntekijä ei pelkää perhettä eikä tilannetta, jossa perhe on avun tarpeessa.
Koskaan se, että työntekijä myöntää asiakkaalle oman rajallisuutensa, ei riko mitään, päinvastoin. Työntekijän inhimillisyys luo luottamuksen ilmapiiriä. Jos esittää kaikkitietävää ja ratkaisijaa joka pulmaan, kokee sitä ihmisenä oman pienuutensa, kun väistämättä peilaa itseään ammattiauttajaan. Kun pystyt kanssani etsimään ja löytämään sisäisen motivaation lähteen, helpottuu tie kohti asetettuja päämääriä huomattavasti. Jos taas työntekijä yrittää “tuputtaa” itselleni vieraita tai pahimmillaan alentavia keinoja kohti tavoitteita on tie kivinen ja lopputulema entistä arvaamattomampi.
En voi liiaksi korostaa perheen näkemyksen huomioimisen tärkeyttä. Tämä on yhteydessä asiakkaan omaan oivallukseen motivaatiosta ja tunteeseen itsemääräämisoikeuden toteutumisesta.
Kuinka useasti pyysin, että lapselleni järjestetään psykiatrista apua. Ja yhtä monta kertaa jouduin pettymään. Olen taistellut, vedonnut lastensuojelulakiin, sosiaalihuoltolakiin, toimeentulotukilakiin, lakiin sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista. Sosiaalitoimen päätökset ovat osittain olleet sellaisia, että eri lakeja on rikottu. Tämä on mielestäni käsittämätöntä ja kuinka paljon lopulta tätä tapahtuu, että lakipykälät ovat ennemmin suosituksia, kuin määräyksiä. Mielestäni kaiken työn tulisi olla läpinäkyvää ja lakia kunnioittavaa. Tyttäreni ollessa vasta 17 -vuotias loppui tukihenkilötoiminta kuin seinään, koska lapsi ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Alaikäinen lapsi, jolla oli vaikea päihdeongelma “kotiutettiin”. Hänen virtsanäytteistään kävi ilmi hänen käyttäneen buprenorfiinia ja kannabista. Tästä huolimatta, lapsi siirtyi asumaan omaan, avoimilta markkinoilta lastenkodin työntekijän avulla valitsemaan asuntoon.
Ja kaikki tämä tapahtui kesken kiireellisen sijoituksen! Ajatus lapseni yksinasumisesta oli itselleni erittäin vieras ja pelottava. Myöskään tyttäreni tukihenkilö ei kyennyt ymmärtämään lastenkodin ja tyttäreni silloisen sosiaalityöntekijän kuvitelmaa siitä, että tämä pärjäisi omillaan. Tukiasunnoissa ei ollut tilaa, joten tämä oli ratkaisu. Jälleen mielipiteelläni ei ollut painoarvoa, vaan tuli tunne, että tyttäreni haluttiin saada pois kuormittamasta sosiaalihuoltoa. Tuleva kesä olikin täysi katastrofi. Rankkaa ryyppäämistä ja luoja tietää minkälaista aineiden käyttöä. Tätä siirtoa varten järjestetty palaveri lastenkodissa oli viimeinen kerta, kun jälleen ilmaisin mielipiteeni siitä, että koin tyttäreni tarvitsevan psykiatrista apua. Tämä oli myös viimeinen hetki ennen täysi-ikäisyyttä, kun jotakin olisi ollut tehtävissä. Tässä kohtaa kirposi otteeni lapsestani lopullisesti.
Olen kohdannut työntekijöiden osalta kylmäkiskoisuutta, tylyä käytöstä, lakia on rikottu. Olen lukenut sosiaalityöntekijän kirjauksia, jotka ovat epätarkkoja, epäoleellisia ja jopa sairauttani on epäilty.
Joka kerta, kun lastensuojelu puuttuu perheen elämään, voi sosiaalityöntekijä käyttää suurta valtaa ja joka kerta, kun valtaa käytetään ristiriidassa perheen näkemykseen siitä, mikä on parhaaksi, tulisi sosiaalityöntekijän toimia siltana johonkin parempaan
TOIVOA ON
Tyttäreni tukihenkilö sai onneksemme jatkaa työskentelyä perheessäni perhetyön roolissa. Ja vaikka tiedän, että hän tekee työtään, tiedän myös, että hän tekee sitä koska hän aidosti välittää. Olen hänelle näkyvä, ajatteleva ihminen, jota ei sivuuteta ja johon ei kohdisteta vallankäyttöä. Voin sydämestäni sanoa, että ilman tätä aitoa, empaattista ja itsevarmaa työntekijää, olisi pääni seonnut ja kamelin selkä katkennut aikoja sitten.
Tällä hetkellä elän kaksin poikani kanssa, ja hän elää normaaliahkoa nuoren ukon elämää. Toki varjo äidin menettämisen mahdollisuudesta on tosiasia, jota pakoon eikä piiloon pääse. Poikani tukihenkilö on äskettäin vaihtunut ja nyt äitinä elän jännittävää aikaa, että kuinka uusi asiakassuhde lähtee käyntiin. Kyse on mahdollisuudesta ihmiseen, joka aidosti välittää, tukee ja auttaa vaikka mopon korjauksessa. Hyvin arkiset asiat ratkaisevat tuleeko tukihenkilöstä luonteva osa poikani elämää vai ei. Teen myös lujasti ja kivuliaasti työtä, että oppisin rajaamaan ja suojelemaan nuorimmaistani päätymästä siskonsa tielle. Perhetyöntekijämme on jaksanut aina muistuttaa minua, että kaikki ei ole menetetty. Tyttäressäni on niin paljon hyvää ja hyvän elämän sekä rakkauteni siemenet voivat koska tahansa itää luodakseen jotain hienoa. Näin hän minulle toistaa, niin että olen alkanut tähän itse myös uskoa. Toivoa on.
Työlläsi voi olla valtava vaikutus, niin hyvässä kuin pahassa. Kun nyt pohdin miten kaikki kokemani vaikuttavat minuun ammatillisesti, en osaa edes kuvitella, kuinka muuttunut olisin ihmissuhdetyökentällä työskennellessäni. Milloinkaan en ylenkatsoisi asiakasta. Ymmärtäisin, kuinka lämmin aito hymy korvaa kaikki turhat sanat, kun sanoja ei enää ole. Varmaa on, että tasa-arvon tunteen saavuttaminen asiakkaan kanssa olisi keskiössä. Luottamus pitää ansaita ja parhaiten se onnistuu osoittamalla, että työntekijä on asiakkaan puolella, jos vain mahdollista. Ja kun tämä ei onnistu on rehellinen dialogi avainasemassa, jotta luottamus säilyy. Kuuntele, kartoita, ehdota, älä neuvo. Arvosta, osoita arvostus ja kerro, että yhdessä kulkien tästä selvitään. Ole tavoitettavissa, äläkä pakene vastuuta. Ole avoin uusille ideoille, äläkä sorru lokeroimaan. Jokainen perhe, jokainen uusi tilanne on odottamaton ja ennalta-arvaamaton, joten työntekijän avoimuus ottaa vastaan ja reagoida innovatiivisesti turvaavat perheen oikeudet tulla kuulluiksi ja otettaviksi todesta.
Ja muista, se voisit olla sinä!